Mistä tämä tärinä ja vapina tulee????

Mietin jos alkaisin kirjoittamaan blogia, tai ystäväni alun perin ehdotti sitä, mutta ei minusta tuntunut ihan siltä. Ehkä en halunnut saada niitä ikäviä totuuden mukaisia kommentteja ja entä jos epäonnistun voittamaan pelkoni. Googlettelen edelleen hevospelkoa, ja yllättävän vähän siitä löytyy yksityiskohtaista tietoa, joten nyt kun olen yli vuoden taistellut pelkoa vastaan, niin sain myös rohkeutta kirjoittaa avoimesti näistä tuntemuksistani. En häpeä tunteitani, enkä välitä muiden ajatuksistani minun sekavista olotiloista. Päätin kirjoittaa siksi, koska ajattelin että joku muukin voi taistella saman pelkoasian kanssa, ja jos minun ajatukset ja kokemukset auttaisivat muita eteenpäin, tai muiden ajatukset auttaisivat minua eteenpäin. Jos hevosen läsnäolo aiheuttaa jollekin muullekin sydämentykytyksiä, jännitystä, lamautusta, kyyneleitä ja heikkoutta, niin haluan kertoa että et ole ainoa. Ajattelutapani voi myös aukaista hevosammattitaitoisille uutta näkökulmaa, miten hevospelkoinen voi nähdä asiat niin toisella tavalla. Hevospelkoa ei tietenkään voi mitata millään mittarilla, mutta jos koet näitä samoja fiiliksiä kuin minä, niin suosittelen että aloitat ihan alusta, älä oikaise, pelon hallitseminen tai voittaminen ei tule olemaan helppoa, eikä nopeaa, mutta jos maltat työstää sitä, niin edistyt varmemmin, kunhan pääsen blogissani eteenpäin tarpeeksi niin ymmärrät mitä tarkoitan. Pelkoa en ole vielä täysin selättänyt, mutta olen edistynyt, rohkaistunut paljon, ja uskallan jo yrittää, ja myös rohkeasti epäonnistua. Välillä jopa nauran itselleni 😊, (aika useinkin).


MINÄ JA MINUN HEVOSPOHJANI

Hei, olen Mervi (35v.) ja pelkään hevosia 😊.

Minä ja Osku

Lapsena tykkäsin hevosista paljon, toivoin lahjaksikin aina poni ja heppaleluja. Kun olin ala-asteella, niin asuttiin maalla ja siellähän oli muutamia hevosia naapureissa ja noin neljän kilometrin päässä oli maatila missä oli useampikin poni. Käytiin kavereiden kanssa ratsastelemassa poneilla, tietenkin harjailtiin niitä, ja letiteltiin niiden harjaa ja häntää. Olin jo tuolloin hieman arka hevosten/ponien kanssa. Kun poni piti noutaa tarhasta/laitumelta, niin lähestyin sitä varovasti ja joskus kun ponit ei antautunut kiinni, niin houkuttelin sankolla. Karsinaan meno oli minulle silloin jo hankalaa, jotenkin oli kamalaa kun seinät oli joka puolella ja ei ollut itselle sitä tilaa paeta jos tulee hätä. Poni hommissa minulla oli aina mukana osaava kaveri jolla oli omakin poni kotona, vaikka muuten taisi olla ponittelut aika vastuutonta touhua meillä. Lapsilla ei taida olla sitä itsesuojeluvaistoa...

Kun siitä vähän kasvoin, niin äiti päätti lähteä minun kanssa ratsastustunneille, alkeistunneille. Siitä on nyt noin 20-vuotta. Tunteja oli noin kymmenen tai kaksikymmentä kertaa, eli ei juuri mitään. Siihen aikaan ratsastustunti oli: harjaus, satulointi ja ratsaille. En edes muista mitä siellä opeteltiin, ihan jotain perusjuttuja kuitenkin. Mennään eteen, taakse, pysähdytään jne. Pidin kyllä tallista ja tunneistakin, mutta olin hieman valikoiva. Meillä oli kiertävä lista hevosista, joten joka kerta oli eri hevonen. En tykännyt mennä niille tunneille jos tiesin että joudun menemään hevosella jonka karsinaan en uskalla edes astua (hevoset harjattiin ja satuloitiin karsinoissa), ja se hevonen ei antanut koskea sen päähän, vaan nosti pään korkeelle joten en saanut sille edes suitsia. Toinen tapaus oli poni, se jallitti minua kymmenen-nolla, ja jonkun se oli heittänyt selästäänkin. Kolmas tapaus oli ihan järkyttävän suuri suomenhevonen, se ei ollut vihainen mutta veti minua kuin ”pässiä narussa”, lompsi vain eteenpäin omaa tahtia. Tunnit jäi kuitenkin sitten sille tasolle, en muista miksi. Lopettiko talli vai oliko se niin kallista meille. Sittenpä hevoset jäi kokonaan pois kuvioista kun menin ylä-asteelle, ja peruskoulun jälkeen lähdin Etelä-Suomeen opiskelemaan, niin taisi unohtua koko maalaisuus ja eläimet hetkeksi. 😊

Vuonna 2009 lähdin ulkomaille töihin, hoitamaan 4kuukauden ikäistä lasta, mutta löysin itseni sitten hevostallilta. Tallityö ei edelleenkään ollut minun päätoiminen työ, ja omistaja tiesi että pelkään hevosia, mutta ei tainnut sitä kuitenkaan ymmärtää, sillä löysin itseni tallilta melkein joka päivä. Talutin hevosia kävelykoneeseen ja takaisin talliin, putsasin karsinoita, harjasin ja satuloin hevosia sekä huolehdin niiden ruokinnasta. Oli tiettyjä hevosia joihin en koskaan suostunut edes koskemaan, ja monesti kun menin jotain hevosta ottamaan karsinasta niin se käänti minulle peppunsa ja mökötti karsinan nurkkaa vasten. Kävelin käytävällä ympyrää ja koitin tsempata itteäni, ja jostain sain sen verran voimia, että pakotin itseni hakemaan sen hevosen ulos sieltä. Joitakin epämukavia kokemuksia jäi, joku hevonen jätti hampaan jäljet käsivarteeni ja joku hevonen hyppi pystyyn kun ulkoilutin sitä, silloin tuli aina koti-ikävä.

Mietin edelleen miten pystyin niinkin paljon tekemään siellä, ja siihen tuli stoppi siinä vaiheessa kun minun olisi pitänyt jäädä yksin hoitamaan tallia ja seitsemää hevosta (osa oli niitä joita koskaan en ollut edes uskaltanut koskea). Silloin tuli mitta täyteen ja sanoin että en pysty siihen, koska pelkään vaan niin paljon joitain niistä. Työnantaja hermostui ja sanoi että aina sinä keksit nuita satuja. Ei siinä auttanut muuta kuin sanoa itsensä irti, ja lentää takaisin Suomeen. Se on varmasti hevosihmisille vaikea ymmärtää että joku oikeesti pelkää, pelkää niin paljon että lamautuu. Näin jälkeenpäin aateltuna on hassua miten joku uskaltaa antaa hevosensa näin amatöörin käsiin.
Sieltä Suomeen palattuani, menin auttamaan tuttavan oriasemalle joksikin aikaa. Siellä hevoset oli puolet pienempiä, mutta niitä oli neljä kertaa enemmän. Kerroin tuttavalleni että pelkään hevosia, joten en mielellään käsittele niitä, mutta voin auttaa karsinoiden putsaamisessa ynnä muussa. Omistaja ymmärsi ja kyllähän minä niitä hevosia kiirepäivinä taluttelin, mutta jos sanoin että nyt en uskalla ottaa tuota tai viedä tätä, niin minun ei tarvinnut.

Kesän 2009 jälkeen en ole ollut hevosten kanssa juuri missään tekemisissä, ehkä käynyt pari kertaa issikoilla köpöttelemässä maastossa, tai ulkomailla käynyt järjestetyllä ratsastusretkellä, ja nuo ulkomaanreissujen heppastelut on huvittavia, sillä eihän siellä ole yleensä ajateltu mitään turva-asioita. Kypärät oli kylläkin, mutta maastoon vaan, osasit ratsastaa tai et. Johtuiko uskallus siitä kun ei ollut ennakkoluuloja....

Ehkä minulla ei ole hevosen selässä ollut niin pelottavaa, vaan pahinta on olla hevosen vierellä ja koittaa hallita sitä maastakäsin, vaikka en osannutkaan ratsastaa muuten kun vapaasti luonnossa, niin silti oli turvallisempi olo hevosen selässä.

Ihailin aina hevosia ja niitä jotka jossain muodossa harrasti niiden kanssa. Hassuinta oli että kaipasin hevosia, sillä jotenkin niiden läsnäolo rauhoittaa, mutta toisaalta jotakin muuttui joskus, koska nykyään ne sai minut kauhusta kankeaksi. En enää oikeestaan edes halunnut hakeutua hevosten seuraan, kun tiedostin että oikeesti pelkäsin, ja olin aivan surkea niiden kanssa. Kiva niitä oli katsella ja valokuvata aitojen toiselta puolen, mutta muuten kiersin hevoset kaukaa. Miksi pitäisikään mennä sinne ”epämukavuusalueelle”? Helpompi jättää heppastelu kokonaan, vaikka lapsesta asti olen toivonut että vielä jonain päivänä saisin sen oman hevosen.


Olen alkanut siirtämään omia ajatuksia, ja tähänastisia hevoskokemuksia tähän blogiin pikkuhiljaa, nyt kun olen saanut rohkeutta kirjoittaa julkisesti näistä kokemuksista. Alussa kerroinkin jo hieman taustoja hevoskokemuksistani, ja jatkossa tulen kertomaan itse pelosta ja sen hallitsemisesta, ja hetkistä jolloin en hallitse pelkoani lainkaan. Olen edistynyt käsittelemään hevospelkoani hitaasti, mutta valoa on jo hieman näkyvissä tunnelin päässä. Haluan kuitenkin kertoa "kaiken" alusta asti, eli miten tiedostin pelkoni ja kuinka lähdin sitä työstämään eteenpäin. Lisäilen blogiini aika-ajoin uusia kirjoituksia, jotka lähtevät vuodesta 2015 ja pikkuhiljaa saavuttavat nykyhetkeä. Toivon että joku saisi kirjoituksistani tsemppiä oman hevospelon voittamiseen.