Ensimmäistä kertaa yksin tallilla

Ensimmäinen ja viimeinen kerta!

Ken täytyi rekisteröidä tietenkin Suomeen, ja tilasin tunnistajan käymään. Tämä oli ensimmäinen kerta kun jouduin olemaan yksin hevosen kanssa ja taluttamaan sen tarhasta talliin sekä takaisin tarhaan. Ajelin tallille ja matkalla kaikki oli ok, tsemppasin itseäni että kaikki menee hyvin, ja voi miten rauhallinen se poninen on jne. Mutta jälleen tallille päästyäni, minua alkoi hermostuttaa ja päähäni alkoi tulla entä jos…. ajatuksia. No, ei voinut mitään, hevonen oli pakko hakea sisään. Mietin miten se tapahtuisi helpoiten, otanko narun ja hevosen tähän käteen ja tarhan langan tähän käteen, vai toisin päin. Entäs kun tuossa tarhan suulla on tuo sankko mitä Ken aina mulkoilee epäluuloisesti. Entä jos Ken ei tykkää minusta, se ei varmasti tykkää. Koitin muistuttaa itseäni että, muista hengittää, muista hengittää.
 

Matka tarhasta tallille tuntui ikuisuudelta, enkä usko että hengitin lainkaan koko matkalla. Ken pälyili tallin ovella, että haluaako mennä talliin vai ei, jotenkin ihmeellisesti selvisin siitä ja sain sen sisälle ja vielä kiinni käytävälle. Kun olin laittanut Kenin molemmin puolin kiinni, tuntui kuin kuuma aalto olisi pyyhkäissyt ylitseni ja melkein itku pääsi. Tiedän että kaikki meni hyvin, mutta se helpotus että sain päästää irti. Päässäni oli vain ajatus, mihin olen itseni sotkenut, en pysty tähän. Toisella olkapäällä istui varmaan se piru ja toisella olkapäällä se enkeli joka tsemppasi eteenpäin. No, tunnistaja tuli ja meni. Oli oikein mukava mies ja Ken käyttäytyi taas kuin mallioppilas. Voi taivas! Minun oli vietävä se nyt takaisin tarhaan… En tiennyt olinko kauhusta kankeana vai itselleen sisäisesti raivona siitä pelkotilasta… mutta pakko oli mennä. Arvoin hetken uskallanko ottaa Keniä irti käytävältä ja lähteä kohti ulkoilmaa, ja arpominen ei ainakaan helpottanut oloani. Ken tylsistyi ja alkoi kaapia tallin lattiaa, mikä sai minut hermostumaan. Ajattelin taas että se inhoo minua eikä halua että menen lähellekään. Sanna oli ohjeistanut kaapimisesta että se on vain tylsistynyt, ja on nuori hevonen, niin ei ole oppinut vielä olemaan käytävällä pidempiä aikoja. Ai niin, olihan minulla pieniä omenoita, voisin lahjoa Kenin niillä, ettei se syö minua. Hyvä idea! Otin omenan kun lähestyin Keniä, se otti omenan kämmeneltäni nätisti ja selvästi piti siitä. Kehuin Keniä ja sanoin että saat toisen ompun jos olet kiltisti koko matkan tallista tarhaan. No niin, ja sitten mentiin. Eipä ollut taas mitään ongelmaa, mutta sydän jyskytti, ja henki salpaantui niin että välillä tuntui ettei ikinä olla perillä tarhan suulla. Vihdoin hevonen tarhassa ja langat kiinni…. Apua miten kamalaa. Ensimmäisenä vetäsin hermosavut ja sitten soitin Sannalle että olen hengissä. Mietin vain mielessä, että ikinä en enää halua olla yksin hevosen kanssa.

Toinen ja viimeinen kerta!

Seuraava kerta kun olin yksin, niin oli kun kengittäjä tuli vuolemaan Kenin kaviot. Tällä kertaa olin asennoitunut että pärjään helposti, koska pärjäsin viimeksikin. En enää muista miten tarhasta haku sujui, taisin laittaa Kenin karsinaan siksi aikaa kun odottelin kengittäjää. Kun kengittäjä saapui, niin kerroin heti ensimmäisenä millainen hevosenomistaja olen, jotta jos sais vähän taustatukea hevosen kanssa. Kengittäjä oli oikein mukava, ja neuvoi minua ottamaan Kenin karsinasta rauhallisin mielin. Oli aina helpompaa kun joku on vieressä tukena neuvomassa miten tulee toimia. Jotkut varmasti ajattelee että miten voin olla niin onneton, etten osaa yhtä hevosta ottaa karsinasta ja pistää käytävälle kiinni. Tämä ei vaan ole niin yksinkertaista, ajatusmaailmassa kyllä, mutta se pelko ja ne miljoonat ajatukset päässäni siitä että hevoset ei tykkää minusta, niin lamauttaa aivotoimintani jotta osaisin toimia luonnollisesti ja oikein. Se tuntuu kuin pelko humisee niin päässä ettei enää kuulekaan mitään, ei rekisteröi ihan kaikkea mitä toinen vieressä sanoo ja jälkeenpäin miettiessä tapahtumia, niin ne on aivan epäselvää utua. En ole varma edes miten mitäkin tein.
Kengittäjä oli hyvin rauhallinen ja varmaotteinen kaveri. Ken oli taas oikein hienosti koko vuolun ajan. Hieman tasapainottelua ja harjoittelua tuo kavioiden nosto vaati, mutta sitä tullaan harjoittelemaan vielä lisää. Välillä jos Kenin keskittymiskyky petti, niin kengittäjä rauhallisesti vain vihelteli ja jutteli Kenille. Aivan uskomattoman ja rauhallisen näköistä puuhastelua. Kerran kun Sanna opetti minua nostamaan Kenin etukavioita, niin Ken melkein kaatui. En tiedä oliko kyseessä huono tasapaino, vai eikö se vain viitsinyt pitää jalkaa ylhäällä. Minulle jäi hyvä mieli kengittäjän käynnistä, mutta kun jäin yksin niin taas tuli stoppi. Olin laittanut Kenin takaisin karsinaan hetkeksi, mutta en uskaltanut ottaa sitä enää ulos. Vilkuilin kelloa, ja koska ei ollut enää pitkä aika, kun Jenna tulee kotiin, niin odotin että se tulee kaveriksi laittamaan Kenin takaisin tarhaan. Mietin kyllä satakertaa että mitähän Jennakin ajattelee, kun en uskalla itse viedä edes ponia tarhaan… mutta tässäkin asiassa pelko voitti, ei ylpeys. En loppupelissä enää muista veikö Jenna hepan sitten tarhaan vai talutinko minä, mutta olen huomannut että vaikka ajatuksissani pyörittelen kuinka niitä hetkiä miten kaikki tapahtuu hyvin, niin sitten kun se H-hetki koittaa niin mitään ei tapahdu! Menen aivan lukkoon. Välillä mietin että ehkä jonkun pitäisi suojella hevostani minulta, ja ehkä jatkossa onkin parempi etten jää yksin hevosen kanssa.
Sannalle taas kerrottuani tästä kengitys tapahtumasta, niin sain kyllä paljon kehuja ja tsemppauksia, mutta itsestä ei tuntunut ollenkaan onnistuneelta. En todellakaan tiennyt haluanko pitää hevosta vai en 😔. Miten tästä pääsee eteen tai taakse?

Kommentit

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Tätä sun blogia on kiva lukea kun kerrot niin avoimesti sun tunteista ja tuntemuksista, sekä annat ihan uutta näkökulmaa tähän pelko juttuun.

    Oot kyllä rohkee kun uskallat kohdata pelkosi noin suoraan. Moni jättäisi asian siihen. Sun pitäis nyt vaan itse saada hyviä fiiliksiä Kenin kanssa ja onnistumisen tunteita. En tosin itse osaa sanoa juurikaan mitään tähän sun tilanteesees, kun en ole kokenut samaa, mutta mä nyt jätän tämmösen osoitteen, jota kannattaa ainakin vilkasta: http://www.suskisuomela.fi/

    Itse olen menossa tollaselle luennolle lähiaikoina, saa nähdä mitä kaikkea siellä oppii.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) kävin katsomassa tuota sivustoa ja oikein mielenkiintoiselta vaikuttaa.

      Poista
  3. Miksi sille piti tilata tunnistaja? Eikö se olisi riittänyt että sen ilmoittaa vain rekisteriin? Varsinkin kun se on ruuna. Muulin mä vain ilmoitin rekisteriin kun ei se voi lisääntyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm.. emmä kyllä tiiä, kait luulin että niin pitää tehä 😁

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Unelmaa, pakkosuoritusta ja luopumista

Kaikki hevoset on kilttejä...

Totaalinen stoppi