Hevospelko asuu sisälläni

Ken muuttaa Ken muutti tammikuun 2017 alussa Sannan pihaan. Ostin Kenille oman siirtotallin ja näin tallimatkani lyheni, ja ajattelin että nyt nään Keniä useammin. Selityksiä selitysten jälkeen, ja luistin tallille menosta. Keksin aina jotain tärkeämpää tai vähemmän tärkeää, ettei minun tarvitse kohdata pelkoani. Joskus lähdin jämäkästi kotoa tallille, ja olin erittäin päättäväinen, mutta kun pääsin tallille, niin ajattelin että miks tulin tänne. Minulle tallilla käymisestä tuli jonkin sortin pakko suoritus. Ajattelin, että jos nyt hoidan nämä pakolliset tehtävät nopeasti, niin pääsen äkkiä pois. Sanna mainitsi muutamia kertoja että kyllä sinun Mervi pitäisi käydä useammin, jotta pääset eteenpäin. Mietin aina välillä että jos sittenkin möisin Kenin pois, en pysty tähän. Sanna ei kuitenkaan antanut periksi, vaan jatkoi kannustusta. Hevonen ei mene pilalle vaikka en osaisi tehdä sillä vielä mitään. Tottahan se oli, mutta itsellä oli vain niin kamalan huono omatunto kun olin hankkinut

Ja kaikkien hevoset on kilttejä.... Minun arvio on että 99% hevosharrastajista ei pysty samaistumaan hevospelkoiseen ihmiseen. Se mikä sinulle on luontaista ja ns. jokapäiväistä, niin on vaikea kuvitella miten joku voi pelätä sitä, eihän siinä ole mitään pelättävää. Järki pitää päässä olla, ja tottakai kelle vain voi sattua ison eläimen kanssa tapaturmia, mutta miksi hevosta pitäisi pelätä…. Sepä se, en vieläkään tiedosta mikä minua pelottaa, ajattelin aluksi että vain suuret hevoset pelottaa, mutta olen kokenut kauhun hetkiä pikku poninkin kanssa. Pyörittelin mielessäni ”tappaja-Rami-Poni” nimeä, kun koitin tehdä tuttavuutta Rampe ponin kanssa. Ihan kaaos oli kun koitin taluttaa sitä, en uskaltanut taluttaa läheltä kun pelkäsin sen puraisevan minua, ja kun annoin liikaa löysiä niin se innostu hypähtelemään pystyyn. Kamalaa, sekään ei tykännyt minusta. Sen jos ois saanut videolle niin olisi ollut varmaan hauskaa katseltavaa monelle 😊. Rampehan on kolme kertaa pienempi kuin oma ponini.

Ensimmäinen ja viimeinen kerta! Ken täytyi rekisteröidä tietenkin Suomeen, ja tilasin tunnistajan käymään. Tämä oli ensimmäinen kerta kun jouduin olemaan yksin hevosen kanssa ja taluttamaan sen tarhasta talliin sekä takaisin tarhaan. Ajelin tallille ja matkalla kaikki oli ok, tsemppasin itseäni että kaikki menee hyvin, ja voi miten rauhallinen se poninen on jne. Mutta jälleen tallille päästyäni, minua alkoi hermostuttaa ja päähäni alkoi tulla entä jos…. ajatuksia. No, ei voinut mitään, hevonen oli pakko hakea sisään. Mietin miten se tapahtuisi helpoiten, otanko narun ja hevosen tähän käteen ja tarhan langan tähän käteen, vai toisin päin. Entäs kun tuossa tarhan suulla on tuo sankko mitä Ken aina mulkoilee epäluuloisesti. Entä jos Ken ei tykkää minusta, se ei varmasti tykkää. Koitin muistuttaa itseäni että, muista hengittää, muista hengittää.   Matka tarhasta tallille tuntui ikuisuudelta, enkä usko että hengitin lainkaan koko matkalla. Ken pälyili tallin ovella, että haluaako mennä