Maastakäsittely kurssille ilmoittautuminen

Nyt otetaan taas pelkopirua sarvista kiinni!

Sanna infosi että Pakolan Mervi tulee Sonkajärvelle pitämään maastakäsittelykurssia, ja että minulle, sekä Kenille se tekisi varmasti hyvää. Otin yhteyttä Heidiin, jonka luona kurssi toteutetaan, ja tenttailin että voiko tällainen aloittelija, ja pelkääjä edes osallistua kurssille. Enhän tiedä miten Ken käyttäytyy kentällä, kun on muitakin hevosia, ja miten itse käyttäydyn. Heidi sanoi, että tottakai voit osallistua, sehän olisi oikein sopiva kurssi meille. No, ilmoitin minut ja Kenin kurssille, sillä Sanna oli lupautunut tulla jeesaamaan. Olin oikein tohkeissani menossa kurssille, sillä olin tavannut Pakolan Mervin yhden kerran aiemmin, ja tykkäsin hänen persoonasta todella paljon. Todella naurava ja iloinen ihminen, äärimmäisen rauhallinen ja luonnollinen hevosten kanssa, sekä hyvin huomioonottava toisia kohtaan. Se tunne mikä minulla oli, niin olin niiiiiiin iloinen, ja tuntui että tässä on yksi iso askel, jonka aion saavuttaa!

Mitä lähemmäs kurssipäivä tuli, niin sitä epävarmemmaks tulin, ja aloin kysellä Sannalta, entä kun minä en osaa, ja meneeköhän muidenkin kurssi pilalle, kun minä en osaa, ja entä jos en uskallakkaan jne. Loputon kierre alkoi taas negatiivisten mielikuvien luonnista. En muista tarkalleen aikaa, mutta jokunen päivä, niin Sanna ilmoitti ettei pääsekään osallistumaan kurssille, koska heillä on rehunteko. Hmmm.... aha. jaa. Päässä pyöri satamiljoonaa ajatusta, mutta yhdestäkään en saanut selvää. Kesti hetken käsitellä asiaa, koska miten voin mennä sinne ilman Sannaa? Ja jos ihmeen kaupalla voisinkin osallistua ilman Sannaa, niin millä minä Kenin sinne vien? Kävellenkö? Itsehän en ole koskaan ajanut hevoskopin kera, ja ei minulla riitä kirjaimetkaan siihen, ja en edes luota siihen että osaisin sitä hevosta sinne koppiin laittaa oikein.

Olen välillä liiankin järjestelmällinen ihminen, jos olen suunnitellut tai sopinut jonkun asian menevän tietyssä järjestyksessä, niin NIITÄ EI SAA MUUTTAA! Mulla menee koko pakka sekasin 😡. Tämä piirre ärsyttää minua itseänikin, mutta jos joku muuttaa suunnitelmia, ni minua ei huvita enää koko asia. Tässä Kenin kuljetusjutussa kävi aivan samalla tavalla. Koitettiin sumplia kyyti Sannan kanssa, ja Sanna ehdotti myös että jos Heidi voisi jeesata siinä asiassa. Silti kaikki tuntui hankalalta, ja vielä jahruttiin tätä asiaa muistaakseni edellisenä iltana ennen kurssia. Minua ärsytti vaan koko asia ja olin jo lyönyt hanskat tiskiin. En tietenkään ollut Sannalle vihainen tms. Olin vihainen itselleni, kun kysehän tässäkin asiassa oli siitä, että ei enää huvittanut, koska meni hankalaks, ja varmaan suurin syy oli se pelko. Sanna laitto illalla viestiä, että hän voi viedä Kenin sinne aamusta, ennen peltotöitä. Laitoin viestiä että, ei tarvii, en oo lähössä. Välillä taisin laittaa viestin että, vie minun puolesta se hevonen mihin tahansa, mutta minä en oo menossa, mee yksinäs 😠.

Kurssi aamu kuitenkin koitti, ja Sanna oli saanut sumplittua niin, että lähtee mukaan kurssille, ja kuskaa hevosen sinne, mutta joutuu sitten lähtemään kesken kurssin pois, mutta olisi ainakin aluksi tukena ja turvana. Minua ei kyllä huvittanut vieläkään, minun mieli oli järkkynyt, ja olin itkuinen ja voimaton. Raahauduin väkisin Sannan tallille harjailemaan Keniä, ja katsomaan miten lastaus tapahtuu. Olin vieläkin sitä mieltä, että en halua lähteä. Harjailin kuitenkin Keniä, ja kyyneleet vaan valui poskia pitkin, kun oli niin paha olla. Ei ollut vain yksi kyynel, vaan sankollinen. Nojasin välillä Keniin, ja mietin, että mitä minä sinun kanssa teen, olen aivan umpikujassa. Mielessä ei ollut yhtään onnistumista, vain ne pirun syöttämät sanat: oot surkee, et sinä ikinä onnistu, et saa mitään aikaiseksi jne.

Sanna sai kuitenkin taottua jotain positiivista päähäni, ja ehkä itkukin hiukan auttoi purkamaan negatiivisuutta. Olin kuitenkin hyvin itkuherkällä tuulella. Sanna ohjeisti, että mitään minun ei ole koskaan pakko tehdä, ja kurssillakin jos haluan lopettaa kesken, niin sitten teen niin. Jokainen menee omien rajojensa mukaan, ja Pakolan Mervin kurssilla mikään ei ole pakkosuorittamista. Ensin kurssilla käydään teoriaa läpi, ja sitten vasta otetaan hevoset kentälle, joten ehtisin siinäkin ehkä rauhoittua.

Pakkasimme Kenin koppiin, ja ajelin Sannan perässä Heidin pihaan (matkaa tulee ehkä vain hiukan yli 10km). Perille päästyämme, olin edelleen itkuinen, ja vapinoissani. Heidi ohjeisti mihin aitaukseen voisin Kenin laittaa. Talutin itkukurkussa Kenin laitumelle, ja muutama kyynel taas valahti, kun sain päästää siitä irti. Ken käyttäytyi koko ajan todella hienosti.

Ken otti pienet spurtit laitumella päästyään vapaaksi, ja ihmetteli muita hevosia pihatien toisella puolen. Onhan se kaunis, ja ihana, ei siinä mitään vikaa ole. Vika on vain minun päässä, ja toki siihen suurelti vaikuttaa osaamisen puute hevosasioissa.

Ken sai nyt kirmailla ihan rauhassa laitumella sen aikaa, kun me lähdemme sisälle teoriaosuudelle.

Teoriosuuden alussa Mervi esitteli itsensä, ja me muut kerroimme myös lyhkäsesti omasta hevososaamisesta yms. Itseni kohdalla olen huomannut, että minua ei enää häiritse se, että pelkään. Uskallan sanoa sen muille ääneen, ja en pelkää enää edes kyynelehtiä muiden nähden. En halua tehdä siitä numeroa, mutta itsellä on helpompi olla, kun muut läsnäolijat tietävät että pelkään.

Teorian jälkeen kentälle

Kun hain Keniä laitumelta, niin käteni vapisi ihan kamalasti ja en pystynyt keskittymään hevoseen lainkaan. Keskityin vain tärisemiseen. Sanna kulki mukanani tietenkin koko ajan kentälle saakka, sillä pelkäsin myös, että Ken innostuu muista hevosista liikaa. Edelleenkään tämä ei tuntunut mukavalta laisinkaan. Harjoittelimme ihan perusasioita, mm. miten hevosen pitäisi seurata sinua, "olla kuulolla". Eli jos hevonen seuraa sinua, mutta sen huomio on jossain muualla esim. toisessa hevosessa, niin silloin en voi hallita sitä. Elikkä aina pidä hevosen huomio sinussa, niin on turvallisempaa. -Nämä asiat tulee sitten minun omin sanoin, ja ehkä jokunen myös siinä muodossa, miten itse olen ymmärtänyt ne.

Sitten harjoittelimme oman tilan hallitsemista, eli hevosen on pysyttävä "tietyn" matkan päässä taluttajasta. Jos se pyrkii liian lähelle, niin miten saan sen siirtymään kauemmaksi, ja miten opetan sen siihen. Sitten harjoittelimme että hevosen täytyy myös pysähtyä silloin, kun taluttajakin pysähtyy. Jos se ei pysähdy, niin kuinka sitten toimitaan.

Ken käyttäytyi todella hienosti kurssilla. Toki se seurasi aina muita hevosia, mutta ehkä sen vuoksi harjoittelukin oli haastavampaa. En oikein harjoittelu hetkellä sisäistänyt asioita. Asiat oli tavallaan tuttuja, kun Sanna on kertonut niistä aiemmin, mutta Kenin kanssa en niitä ollut ehkä vielä harjoitellut. En muista tarkkaan kuinka kauan me olimme kentällä. 45min? Mutta aika tuntui minusta liian pitkältä. Minulle sopisi paremmin lyhyet pätkät, sillä alan väsyä, mikä johtuu jännittämisestä. Sitten kun tulen liian väsyneeksi, niin en pysty enää keskittymään olennaiseen. Pyysinkin jo sitten loppuvaiheessa, että joko saan viedä hevosen pois. Sanna oli tässä vaiheessa jo lähtenyt rehuntekoon, mutta Heidi auttoi minua lopun aikaa. Huomasin taluttaessani Keniä laitumelle, että en enää tuntenut niin ahdistavaa pelkoa, olin aikapaljon rauhallisempi. Päästin taas Kenin laitumelle vapaaksi, ja menin seuraamaan kurssin loppua. Kurssi oli todella antoisa, ja sain siitä paljon itsevarmuutta. Kurssilla annettiin esimerkkejä erilaisista toimintatavoista, joista jokainen voi valita/muokata itselleen sopivan tavan. Minä olen erittäin herkkä, ja monesti käsittelenkin hevosta liian kevyesti. En tarkoita että sitä tarviis kenenkään riuhtoo voimalla, tai muuten käyttää kättäpidempää, mutta minulta vain puuttuu vielä sellainen jämäkkyys. Ehkä vielä jonain päivänä löydän sen oman luontevan tavan.

Kurssin päättyessä Heidi lähti viemään Kenin takaisin omille hoodeille. Minä lastasin Kenin itse koppiin, tietenkin varmistin Heidiltä oikea oppisen hevosen kiinnityksen jne. Koppi olikin aika erilainen kuin Sannalla. Ajelin Heidin perässä Sannan tallille, ja otettiin Ken ulos kopista. Heidi lähti kotiinsa, ja minä taluttelin Kenin vähän matkan päähän laitumelle, missä Dancer jo sitä odotti. Minulla oli hyvä mieli. En kuollu tälläkään kertaa. En myöskään enää vapissut, ja tärissyt. Nyt kun saisin tämän tilan pysymään pidempään, kuin tämän päivän.