Olen vain epävarma....
TÄSTÄ SE SITTEN ALKOI, KIPINÄ HEVOSPELON KUKISTAMISEEN
Kaikkihan alkoi siitä, tai ainakin sai asiat pään sisästä eteenpäin eli toimintaan, kun tapasin lapsuuden tuttavani uudelleen noin kolmisen vuotta sitten, tai neljä vuotta sitten? Aika menee niin nopeaan. No anyway, Sanna on hänen nimensä. Sanna muutti ulkomailta takaisin suomeen ja sattumoisin kotipaikalleen ja tietenkin meidän naapuriin, no yksi kilometri on väliä, mutta sillekin matkalle mahtuu yllättävän paljon mäkeä (sekin aika huvittavaa, sillä minusta katsottuna sannalle on alamäkeä ja minulle ylämäkeä).
Sannalla on ollut pienestä asti heppa jne. ja haaveili aina omasta heppatilasta ja sitten sille tuli oma nuori hevonen Portugalista ja kohta sille tuli sen vanha hevonen Saksasta, tai siis ei hevonen ole vanha, tais tällä hetkellä olla 8… Ja nämäkään asiat ei tietenkään tapahtunut ihan hetkessä, mutta näin lyhkäsesti kerrottuna.
No minähän olen aina haaveillut siitä omasta hevosesta ja kaikesta siitä yhteisestä puuhastelusta hevosen kanssa. Luonnossa kulkemisesta ja ihan jo pelkästään sen katselusta kun se syö vihreää laitumella ja kirmaa iloisena. Isona esteenä tähän kaikkeen on ollut osaamattomuus, saamattomuus, rahattomuus ja suurimpana HEVOSPELKO! (oikein kuulen sen saman äänen tuon sanan taustalla mikä kuuluu kauhuelokuvissa kun jotain pahaa on sattumassa).
Kävin muutamia kertoja Sannan kanssa ratsastamassa, minä ratsastin kokeneemmalla hepalla Dancerilla (American Paint) ja Sanna meni nuorella Lucitanolla, Giralla. Sanna opetti minua aina samalla kun ratsastettiin, kertoi aina istuma-asennosta, sammakon jaloista jos kengän käret osottivat enemmän sivuille kuin eteenpäin jalustimissa, selvensi minulle hevosten eleitä, korvien asentoja jne. Ennen kuin noustiin ratsaille, harjattiin heppoja ja opettelin nostamaan myös kavioita. Satulointi oli minulle aina samaa arpapeliä kun niin harvakseltaan sitä tein niin aina kysyin samat asiat ja tuo kavioiden nosto ja putsaus oli myös aina kysyttävä sata kertaa, mutta Sanna ei koskaan ole hermostunut minulle, eikä koskaan edes sanonut että etkö muka muista? Ihmettelen miten sen hermot on niin rautaa minun kanssa, ei se näytä edes turhautuvan 😊.
Alkuvaiheessa kun kävin ekoja kertoja Sannan luona hevostelemassa, niin en ehkä muistanut että minähän pelkään hevosia, tai taisin siitä mainita, mutta ajattelin itsekin että olen vain epävarma ja aika arka. Selkään oli taas helppo mennä, mutta kun jouduin taluttamaan hevosta, niin alkoi tuntua erittäin epämukavalta. Välillä se oli ihan ok, ja välillä toivoin että takaraivossani olisi lisä silmät, jotta näkisin mitä Dancer puuhastelee takanani…. Nämä ajatukset on ihan hulluja, mutta ihmisen mieli osaa kehitellä mitä vaan. Ehkä ajattelin välillä että Dancer on niin kiltti ja helppo tapaus ettei sitä tarvitse pelätä, eikä olisi tarvinnutkaan. En edes tiedä mistä minun hevospelko on lähtöisin, en muista että olisi mitään niin kamalaa sattunut, että olisi syy pelätä niin paljon. Hevosen vierellä olo, kavioiden putsaus, sekä hevosen taakse meneminen on äärimmäisen vaikeita asioita, karsinaan menosta puhumattakaan.
Moni sanoo ja kirjoissakin on ollut mainintoja, että jos hevonen kokee jotain pelottavaa/ikävää ja saa ”traumoja”, niin pelon pois kitkeminen vaatii paljon aikaa ja työtä…. Voin sanoa että sama koskee minuakin! Ellen olisi vaan mennyt johonkin hypnoosihoitoon, niin pääsisin varmaan helpommalla 😊. Ajattelin kuitenkin työstää tätä vaikeimman kautta, eli ihan itse, tai siis tarviin kyllä aika paljon Sannan apua ja turvaa. Sekä kaikkien muidenkin apu on tervetullutta. Mutta nyt sitten ajattelin että on otettava itseä niskasta kiinni ja yritettävä kukistaa pelkopeikot pois olkapäiltä.... helppohan se on aina sanoa....
Kaikkihan alkoi siitä, tai ainakin sai asiat pään sisästä eteenpäin eli toimintaan, kun tapasin lapsuuden tuttavani uudelleen noin kolmisen vuotta sitten, tai neljä vuotta sitten? Aika menee niin nopeaan. No anyway, Sanna on hänen nimensä. Sanna muutti ulkomailta takaisin suomeen ja sattumoisin kotipaikalleen ja tietenkin meidän naapuriin, no yksi kilometri on väliä, mutta sillekin matkalle mahtuu yllättävän paljon mäkeä (sekin aika huvittavaa, sillä minusta katsottuna sannalle on alamäkeä ja minulle ylämäkeä).
Sannalla on ollut pienestä asti heppa jne. ja haaveili aina omasta heppatilasta ja sitten sille tuli oma nuori hevonen Portugalista ja kohta sille tuli sen vanha hevonen Saksasta, tai siis ei hevonen ole vanha, tais tällä hetkellä olla 8… Ja nämäkään asiat ei tietenkään tapahtunut ihan hetkessä, mutta näin lyhkäsesti kerrottuna.
No minähän olen aina haaveillut siitä omasta hevosesta ja kaikesta siitä yhteisestä puuhastelusta hevosen kanssa. Luonnossa kulkemisesta ja ihan jo pelkästään sen katselusta kun se syö vihreää laitumella ja kirmaa iloisena. Isona esteenä tähän kaikkeen on ollut osaamattomuus, saamattomuus, rahattomuus ja suurimpana HEVOSPELKO! (oikein kuulen sen saman äänen tuon sanan taustalla mikä kuuluu kauhuelokuvissa kun jotain pahaa on sattumassa).
Kävin muutamia kertoja Sannan kanssa ratsastamassa, minä ratsastin kokeneemmalla hepalla Dancerilla (American Paint) ja Sanna meni nuorella Lucitanolla, Giralla. Sanna opetti minua aina samalla kun ratsastettiin, kertoi aina istuma-asennosta, sammakon jaloista jos kengän käret osottivat enemmän sivuille kuin eteenpäin jalustimissa, selvensi minulle hevosten eleitä, korvien asentoja jne. Ennen kuin noustiin ratsaille, harjattiin heppoja ja opettelin nostamaan myös kavioita. Satulointi oli minulle aina samaa arpapeliä kun niin harvakseltaan sitä tein niin aina kysyin samat asiat ja tuo kavioiden nosto ja putsaus oli myös aina kysyttävä sata kertaa, mutta Sanna ei koskaan ole hermostunut minulle, eikä koskaan edes sanonut että etkö muka muista? Ihmettelen miten sen hermot on niin rautaa minun kanssa, ei se näytä edes turhautuvan 😊.
Alkuvaiheessa kun kävin ekoja kertoja Sannan luona hevostelemassa, niin en ehkä muistanut että minähän pelkään hevosia, tai taisin siitä mainita, mutta ajattelin itsekin että olen vain epävarma ja aika arka. Selkään oli taas helppo mennä, mutta kun jouduin taluttamaan hevosta, niin alkoi tuntua erittäin epämukavalta. Välillä se oli ihan ok, ja välillä toivoin että takaraivossani olisi lisä silmät, jotta näkisin mitä Dancer puuhastelee takanani…. Nämä ajatukset on ihan hulluja, mutta ihmisen mieli osaa kehitellä mitä vaan. Ehkä ajattelin välillä että Dancer on niin kiltti ja helppo tapaus ettei sitä tarvitse pelätä, eikä olisi tarvinnutkaan. En edes tiedä mistä minun hevospelko on lähtöisin, en muista että olisi mitään niin kamalaa sattunut, että olisi syy pelätä niin paljon. Hevosen vierellä olo, kavioiden putsaus, sekä hevosen taakse meneminen on äärimmäisen vaikeita asioita, karsinaan menosta puhumattakaan.
Moni sanoo ja kirjoissakin on ollut mainintoja, että jos hevonen kokee jotain pelottavaa/ikävää ja saa ”traumoja”, niin pelon pois kitkeminen vaatii paljon aikaa ja työtä…. Voin sanoa että sama koskee minuakin! Ellen olisi vaan mennyt johonkin hypnoosihoitoon, niin pääsisin varmaan helpommalla 😊. Ajattelin kuitenkin työstää tätä vaikeimman kautta, eli ihan itse, tai siis tarviin kyllä aika paljon Sannan apua ja turvaa. Sekä kaikkien muidenkin apu on tervetullutta. Mutta nyt sitten ajattelin että on otettava itseä niskasta kiinni ja yritettävä kukistaa pelkopeikot pois olkapäiltä.... helppohan se on aina sanoa....
Kommentit
Lähetä kommentti