Taluttelua ja kyyneleitä

Harjoittelu tekee mestarin... ehkä joistakin

Aikaa kului, ja silloin tällöin pyörähtelin Sannan luona tallin pihassa ja katsoin kun Sanna puuhasteli hevosten kanssa. Jossain vaiheessa sitten kesällä tein Dancerin kanssa talutusharjoituksia ja aluksi meinasi olla taas vaikeaa osaamisen suhteen ja saada varmuutta touhuun, mutta Sanna kulki vierellä ja neuvoi ja ohjasi minua koko ajan. Heti kun sain narun käteeni, tuntui että alan täristä ja kohta varmaan pyörryn. Eihän minun ole pakko tätä tehdä, mutta kun haluan, vaikka en halua, ja haluan. Aluksi taas tuntui että keskityn enemmän olotilaani, kuin siihen mitä minun piti tehdä, mitä halusin oppia. Sannan puhe kuitenkin rauhoitti mieltäni, ja pystyin keskittymään hevosen talutukseen. Niinkin yksinkertainen asia kuin talutus, niin on minulle uutta kuitenkin, varsinkin kun en muista keskittyä siihen kunnolla. Osa Sannan puheista meni aina ohi korvien, mutta jotain jäi kyllä mieleeni. Dancerilla on hyvä harjoitella, koska se tietää missä se pitäisi kulkea. Se ei puske päälle tai huohota niskaan. Toistin mielessäni asioita, mm. älä kurki taakse vaan ota selviä päämääriä mihin olet kävelemässä. Ota jokin piste ja katso vain sitä kun kävelet niin hevonen seuraa…. Kun hoksasin miten tulisi toimia hevosta taluttaessa, niin onnistuinkin talutuksessa yllättävän hyvin! Tuli tosi hyvä mieli, olin ihan innoissaan. Teki mieli ihan pomppia ilosta 😊 Hevonen seurasi minua todella hyvin kun vain itse olin päättänyt mihin suuntaan mennään.

Sen jälkeen tuli toinen kerta, jolloin taluttelin Danceria, se ei ehkä mennytkään enää niin hyvin… En ollut henkisesti valmistautunut, ja olin taas unohtanut kaiken. 😔 En saanut mitään aikaiseksi, olin jo asennoitunut epäonnistumaan, ja kun Dancer koitti nyplätä takkiani niin panikoin ja se homma loppui sitten taas siihen. Tuli täysi stoppi. Luovutin ja tais muutama kyynelkin valahtaa kun olin niin pettynyt itseeni… En ikinä saa elää unelmaani oman hevosen kanssa jos en uskalla edes taluttaa yli kilttiä Danceria. Mitähän sekin teki taas väärin, EI MITÄÄN. Mitään ei tapahtunut, olisin vain ollut varma ja rauhallinen ja ohjannut hevosen pään pois takistani ja se olisi ollut siinä. 😞 Hevoset jallittaa minua ihan kymmenen nolla jos en luota itseeni. Tuli vain niin epätoivo että en jaksa enää edes yrittää. Se pettymys oli taas suuri. Jaksanko enää taistella ja yrittää. Se takin nypläys kuulostaa monen korviin, että siis mitä ihmettä, mitä kamalaa tuossa nyt tapahtu. Se on vaan niin kamalaa minulle joka pelkää, kaikki äkkiliikkeet ja äänähdykset, pelkästään jo hevosen pärskäys saa minut jännittymään.

Uutta yritystä kesän lopulla

Loppu kesästä hain Sannan kanssa pari kertaa hevoset laitumelta ja ihan reippaasti menin, laitoin päitset sekä narun Dancerille ja talutin sen tallille. Silloin olin päättänyt että nyt saa riittää ja että minun on osattava tämä homma jos meinaan laittaa oman pollen. Toisella kertaa kun haimme hevosia laitumelta niin Gira pelästy lievästi tien vieressä olevaa kaivoa kun sen kansi oli auki. Gira ei panikoinut, vaan otti sivu askelia minuun päin jolloin koitin väistää mihin itse vain mahduin kun Dancer oli taas sitten toisella puolellani. En kuitenkaan itse pahasti panikoinut, säikähdin aluksi, mutta kun tiesin sitten mitä Gira säikky niin talutin Dancerin kaivon kohdalla hitaasti niin että hevonen sai katsoa kaivoa rauhassa, ja niin siitä selvittiin. Jonkun matkan päässä tie tuntui käyvän taas kapeaksi ja tuntui että Dancer kävelee ylitseni, ja menee vaikka mihin suuntaan, vaikka todellisuudessa näin ei varmasti ollut. Poukkoilin vain itse ja vilkuilin taakseni Danceria jolloin se ei enää tiennyt mihin mennään. Annoin narunpään hetkeksi Sannalle ja kun rauhoituin niin otin sen takaisin. Ihan uskomaton dorka suoraan sanottuna, siis minä. Tämä on just niin yli hysteriaa mitä en ole koskaan ihmisissä ymmärtänyt.

Joskus olen oikein tsempannut itseäni niin, että tuntuu että hallitsen itseni hevosen kanssa aivan loistavasti, mutta sitten kun se hevonen on siinä vieressä, niin epävarmuus iskee taas. Eihän se välttämättä ole ihan pelkoa pelkoa, vaan voi hyvin olla sitä kun en osaa automaattisesti asioita hevosen kanssa. Olen vaan epävarma, hiljainen, hiippailija, niin että hevonenkin tulee epävarmaksi kanssani. Kävelenkin hevosta kohti kuin mikäkin ”saalistaja”. Lähestyn liian hiljaa ja varovasti. Ajattelin aina etten vaan säikytä sitä, mutta nyt ymmärrän että enemmän se hevonen säikähtää minun hiippailua kuin juttelua ja vaikka tömistelyä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Unelmaa, pakkosuoritusta ja luopumista

Kaikki hevoset on kilttejä...

Ensimmäistä kertaa yksin tallilla